lauantai 18. marraskuuta 2017

GtLW: 123

Katsokaa tätä kaikkien aikojen söpöintä aloituskuvaa!
Shion kääntää Siriuksen sanoja Monsoonille. Monsoon ei hyökkää, vaikka Kamakiri ja Rigel ilmestyivät paikalle yllättäen.
Sirius sanoo jotain kolmikolle. Tunnelma on kireä, kun koirat ja karhu tuijottavat toisiaan. Oletettavasti Sirius tahtoo niiden lähtevän pois, koska ne vain häiritsevät neuvotteluja.
Kamakiri kääntyy pois ensimmäisenä. Se näyttää katkeralta ja pettyneeltä. Sirius katsoo sen perään huolissaan.
Shion jatkaa Monsoonin kanssa puhumista, mutta yllättäen karhu ilmeisesti kyllästyy siihen ja koettaa murskata sen. Sirius ja Shion pakenevat kauemmas.
Monsoon alkaa kuopia maata ja heittelee koiria maalla ja pienillä kivillä. Kun koirat eivät hetkeen ehdi seurata sitä, karhu pakenee metsään.
Koirakolmikko tuijottaa tilannetta huolissaan, mutta ei puutu enää tapahtumiin ja pysyy syrjässä.
Kamakirin veljekset ovat jo lähdössä, mutta Rigel tahtoo vielä jutella Siriuksen kanssa. Se tahtoo ilmeisesti saada Siriuksen muuttamaan mielensä, mutta ei onnistu. Rigel näyttää masentuneelta ja murtuneelta, mutta Sirius saa sitä rauhoiteltua.
Kaikki kolme näyttävät hieman rauhallisemmilta, kun Sirius on hyvästellyt ne.
Samaan aikaan Oussa on liikettä. Koirat etsivät jotakuta (ehkä Rigeliä ja Rocketin ryhmää?) suurella joukolla. Etsimässä on niin Mer, Orion, Jerome, Kyoshiro, Kagetora, Cross, Kurotora kuin muitakin. Orion jää lopuksi katselemaan taivaalle ja miettimään veljeään.

Nyt ilmeisesti Siriuksen pelastamis-arkki on tullut päätökseensä. Olen itse tähän vähän pettynyt: tästä tuli lähinnä mieleen Narutossa ollut Sasuken pelastamis-arkki, jossa käytännössä käytiin katsomassa Sasukea ja lähdettiin pois. Tässäkin käytiin nyt katsomassa Siriusta, mitään ei tapahtunut ja sitten lähdettiin pois. Oli ihan hyvä, että nähtiin Oun koirien välittävän Siriuksesta näin paljon, mutta tämä olisi saatu kerrottua paljon tiiviimminkin.

Tämä pätkä teki myös Siriuksesta ja Orionista hahmoina hieman epämiellyttäviä.

Orion on jääräpää, joka lähtisi ihan turhaan tappamaan joukkojaan Monsoonia vastaan. Vasta kun Akame käytännössä pakottaa sen myöntämään, että hyökkääminen on turhaa, Orion suostuu odottamaan, että joukot paranevat haavoistaan. Gin jättää Oun valvomisen Orionille, mutta Orionin suurin saavutus on olla itse lähtemättä etsimään Siriusta. Se on äkkipikainen ja vaarantaa esim. Jeromen hengen hyppäämällä alas kalliolta. Orion ei myöskään kunnioita vanhempia sotureita ja ottaa hyvin nihkeästi näiltä neuvoja vastaan.

Sirius on yhtälailla jääräpäinen, mutta koettaa tehdä hyvää. Sen suunnitelma Monsoonin kanssa keskustelemisesta ei tunnu järkevältä, mutta se on kuitenkin edistynyt. Ongelmana on Siriuksen suhtautuminen muihin koiriin. Sirius tuntuu olevan niin Monsoonin pauloissa, että se pitää muita koiria lähinnä häiriötekijöinä. Tämä on huomattava ero Weediin, joka pyrki aina sanomaan jotain kannustavaa alaisilleen. Siriuksen kohdalla tämä korostui, kun Kamakiri luuli Siriuksen kuolleen ja hyökkäsi Monsoonin kimppuun haavoittuen samalla. Sirius lähinnä torui tätä. On mahdollista, että Sirius sanoi jotain kannustavaa koirille niiden lähtiessä, mutta yhtälailla se saattoi kertoa vain siitä, miten se näkee keskustelujen Monsoonin kanssa kannattavan.

Tiedä sitten, onko tällä tarkoituksena korostaa sitä, miten kumpikaan näistä kahdesta ei ole vielä sopivaa johtajamateriaalia tai sitä, miten mitä tahansa ääripäätä edustamalla ei pääse kunnolliseen ratkaisuun.

torstai 9. marraskuuta 2017

Jotain muuta: Suden jäljet


Dosentti Antti Lappalaisen Suden jäljet käsittelee susien tappamia ihmisiä Suomen historiassa. Kirja rakentuu käytännössä kolmeen osaan: susien ja ihmisten yhteiselämän historiaa Suomessa, susien tappamat ihmiset ja lopulta susien tappaminen sukupuuttoon Suomessa.

Aihe on minusta mielenkiintoinen ja siitä olisi voinut saada hyvinkin mukaansa tempaavan ja tutkivan aiheen melko vähällä vaivalla. Harmillisesti jo tämän kirjan kansi kertoo tekijän suhtautumisen aiheeseen: vanhaan yksisävyiseen piirrokseen, jossa susi kiertelee lapsia, on muokattu sudelle punaisina hehkuvat silmät.

Kirjoittaja on selkeästi tutkinut aihetta paljon, mutta ei lopulta vaivaudu tekemään kirjasta kovin mielenkiintoista lukukokemusta. Alun ja lopun osittain historialliset pätkät ovat mielenkiintoisia, mutta keskuosa, joka vie kirjasta reilusti yli puolet, on vain uhrien listaamista. Listaaminen tuntuu pitkälti jopa tarpeettomalta, koska kirjan lopussa on selkeä lista susien uhreista ja heidän kuolinpäivistään ja ajoistaan.

Lappalaisen oma asenne paistaa läpi kirjan joka sivulla. Jo heti alussa, kun kerrotaan suomalaisten haluttomuudesta rakentaa sudentarhoja (ansoja), ovat kansalaiset tyhmiä. Kun kansa taas alkaa myöhemmin tappaa susia tapporahan vuoksi huomattavia määriä, kansa kyllä tietää parhaiten.



Susista Lappalainen ei kirjoita kuin tutkija eläimistä, vaan liimaa niiden päälle inhimillisiä piirteitä kuin teini-ikäinen kirjoittamassa fanficciä. Sudet ovat sarjamurhaajia, maahanmuuttajia ja siirtolaisia. Ne tekevät tuhotöitä ja tihutöitä sekä tuntuvat vaanivan ihmisiä ihan huvikseen. Susialueilla elävät ihmiset ovat uhanalaisia. Muunkaan sanaston käytöä ei hallita. Kirjassa on paljon sanastoa, joka vaatisi avaamista, jos lukija ei tunne historiaa (itsellinen, sudentarha) sekä erikoissanastoa, joiden tarkka merkitys jää helposti hämärään (venäläinen virsta, ilvessusi). Susia kutsutaan välillä hellittelynimellä hukka ja hämmentävästi joskus ihmisten kimppuun käy vain peto.

Huonoimmaksi sanaston käyttö menee, kun puhutaan susien tappamista ihmisistä. Susi saattaa syödä uhrinsa, mutta uhri kuoleekin muutaman päivän kuluttua sairaalassa. Metsästä löydetty raadeltu henkilö voi olla elävä tai ruumis. Kohtaaminen voi tarkoittaa suden näkemistä tai suden tappamaksi joutumista. Mitään näistä ei eritellä, vaan ne pitää melkeinpä tarkistaa kirjan lopussa olevasta kuolleiden listasta ollakseen varma.


Kirjassa sivutaan monesti mielenkiintoisia aiheita, mutta niihin ei koskaan tartuta, vaan aihetta jopa kartetaan. Yksi isoimpia on: miksi sudet ovat tappaneet ihmisiä? Kirjassa mainitaan pikaisesti vesikauhu sekä hirvien liikametsästys, mutta vain hyvin nopeasti sivulauseissa. Tämä on erittäin outoa, koska kirkonkirjoista tulee ilmi, että monesti tappajana oli nimenomaan "villi susi" tai "hullu susi" eli vesikauhuinen susi.




Myös sitä, kuinka monen suden tekemiä tapot ovat olleet, on pohdittu, mutta sitäkin vain siellä täällä ja lähinnä silloin, kun susi on todennäköisesti ollut eri. Suurin osa susien tapoista asettuu kuitenkin tiiviille seudulle ja lyhyelle aikavälille, mikä viittaisi siihen, että tappajasusia on ollut melko vähän.

Kirjassa mainitaan pikaisesti muita aiheeseen liittyviä mielenkiintoisia tietoja, mutta ei koskaan vaivauduta tutkimaan niitä, esimerkiksi: Suomessa on Euroopan maissa tapahtunut kaikkein eniten susien tekemiä tappoja? Miksi ja mikä oli tilanne muissa maissa? Virossa oli susien tappokausien aikana paljon enemmän susia, mutta sudet eivät kuitenkaan hyökänneet ihmisten kimppuun samassa mittakaavassa. Miksi?


Myös suhtautuminen uhreihin tuntuu olevan vaihtelevaa. Joskus susi tekee vain tihutyön napatessaan lapsen pihasta, mutta välillä Suomen "susivuodet" ovat niin vakavia, että niitä verrataan sotavuosiin ja nälänhätiin.



Lappalainen mainitsee lähdekritiikissään jättäneensä vain lehtijutuissa mainitut kuolonuhrit laskematta mukaan, koska ne ovat mahdollisesti vain ristiin kirjoitettuja. Muuten lähdekritiikkiä ei kuitenkaan ole.

Olin kirjaan todella pettynyt, koska olisin tahtonut vain kirjan, jossa kerrotaan susien ihmisille aiheuttaneista vahingoista, onnettomuuksista ja kuolemantapauksista. Tämä teos on kuitenkin lähes täysin lähdekritiikitön, historiaa tuntematon, puolueellinen ja kömpelösti kirjoitettu, että sitä ei voi pitää luotettavana.

1/5

tiistai 7. marraskuuta 2017

GtLW: 120 & 122


Orion harjoittelee sirpin kanssa. Luvun 120 aloituskuva.
Monsoon on siepannut karhunpennun. Se pitelee pentua etutassunsa alla välittämättä sen huudoista.
Sirius ja Shion tulevat paikalle. Ne huomaavat pennun ja lisäksi irti revityn karhun pään. Ilmeisesti pennun emo.
Sirius käskee Monsoonia ilmeisesti päästämään pennun irti, mutta Monsoon suhtautuu sen sanoihin pilkallisesti ja heittelee pentua tassuissaan.
Monsoon aikoo selvästi syödä pennun. Pennun väri viittaisi siihen, että se on eri lajia.
Sirius koettaa puhua Monsoonille vielä hetken, mutta kun karhu ei suostu kuuntelemaan, Sirius hyökkää. Se väistää yllättävän helposti Monsoonin suojauksen ja puree sitä niskaan.
Monsoon kamppailee ja saa loputal iskettyä Siriuksen kimpustaan. Sirius lentää nurin iskun voimasta ja Monsoon iskee tassunsa alas murskaavalla voimalla.
Mutta ei iske Siriusta, vaan maata sen edessä. Koira ja karhu tuijottavat toisiaan pitkän tovin.
Lopulta Monsoon tiputtaa karhunpennun otteestaan. Pentu juoksee hädissään Siriuksen selän taakse. Samassa paikalle ryntäävät Rigel ja Kamakirin veljekset, jotka kuulivat taistelun ääniä.
Sirius juoksee kohti hyökkäävää Rigeliä ja iskee sen syrjään. Sirius on ilmeisesti huolissaan siitä, että Monsoon menettää taas hermonsa. Karhu alkaakin karjua uudet koirat nähtyään.
 Huh, pahin pelkoni ei toteutunut ainakaan vielä. Siriuksen käännekohdaksi ei tullut karhunpennun kuolema - mutta tavallaan tästä tuli Monsoonin käännekohta. Olin odottanut, että Monsoon olisi vain tappanut karhunpennun, mutta se päästikin pennun ainakin hetkeksi menemään, koska Sirius käski.

Pidän myös siitä, että Rigel ja Kamakiri duo on yhä paikalla. Pelkäsin jo, että ne olisivat lähteneet kokonaan pois. Nyt on vielä mahdollisuuksia siihen, että joku heistäkin kuolee...

Mielenkiintoista nähdä, miten tarina alkaa tästä kehittyä, kun Sirius alkaa oikeasti edistyä Monsoonin kanssa. Saavatko koirat rauhan aikaan? Palaako Orion pilaamaan tilanteen? Yrittääkö Monsoon vain huijata Siriusta?

Sivuhuomio: olisikohan Sirius hyväksynyt, jos Monsoon olisi tappanut karhut vain ruuakseen eikä olisi alkanut kiduttaa ja kiusata pentua? Uroskarhut kuitenkin tappavat pentuja hyvinkin yleisesti.