lauantai 26. lokakuuta 2019

Jotain muuta: Beastars


Image result for beastars


Beastars on Paru Itagakin tekemä manga-sarja, jota on ilmestynyt 14 osaa. Sarja sai vähän aikaa sitten animen ja se on Netflixin omistuksessa. Katso traileri täällä.

Beastarsin päähenkilöt ovat Legoshi-susi ja Haru-kaniini. Tarinan alkupainona on eläinkuntaa vainoava sarjamurhaaja, mutta se asettuu pian seuraamaan Legoshin ja Harun tavallista kouluelämää oppitunteineen ja suhteineen. Tavallinen elämä on kuitenkin hyvin erilaista kuin ihmisyhteiskunnassa, sillä eläinkunta jakautuu kasvissyöjiin ja lihansyöjiin. Legoshin ihastusta Haruun katsotaan pahasti kaikilta puolilta eikä Legoshi itsekään ole varma tunteistaan: onko hän ihastunut kaniin vai tahtooko syödä tämän. Sarjaa voisikin pitää astetta pidemmälle vietynä Zootopiana: sarjojen maailmat ovat samanlaiset, mutta Beastars on miettinyt asian loppuun asti.



Beastarsin piirrosjälki alkaa moniviivaisena ja hieman sotkuisena, mutta asettuu parin kirjan kuluttua tasaiseen ja tyylikkääseen uomaansa. Sarjan hahmot ovat ilmeikkäitä ja lajien sisälläkin on huomattavasti erilaisuutta. Maailma myös koostuu useista sadoista lajeista eli ei ole vain geneeristä jänistä, vaan jänikset jakautuvat useisiin eri lajeihin ja rotuihin kuten oikeassakin maailmassa. Sarjassa on laaja hahmokaartti, joka koostuu useista erilaisista lajeista ja pysyvien hahmojen lisäksi tarinassa on paljon hahmoja, jotka vain pyörähtävät sivuosissa ja jäävät sitten syrjään.

Sivutyö: munien muniminen ja myyminen koulun kahvilaan, jotta lihansyöjät saisivat proteiinia.
Sarjan maailma on mielenkiintoinen, sillä vaikka furryt ovatkin osin jo tietynlaista valtavirtaa, niin hyviä sarjoja, joissa furryja käsiteltäisiin muinakin kuin seksiobjekteina ei ole hirveästi ilmestynyt. Usein tarinat eivät myöskään luo hahmojen ympärille uskottavaa maailmaa. Beastars taas keskittyy paljolti maailman luomiseen ja tuo jatkuvia konflikteja eläinten väliin: rasismia, rikkaiden lihansyöjien saalistusjuhlia, kasvissyöjien jatkuvaa pelkoa lihansyöjiä kohtaan, lihansyöjien taistelua omia vaistojaan vastaan, laittomia marketteja, salaseuroja, tukiryhmiä... Ja tämä kaikki on rakentunut tavallisen koulun ympärille, jossa Legoshi toimii näytelmäryhmän lavastajana.



Legoshi on sarjan päähenkilöitä ja hänen kauttaan maailma tuleekin hyvin tutuksi. Legoshi on valtava susi, minkä johdosta monet pelkäävät ja välttelevät häntä, mutta luonteeltaan Legoshi on hiljainen ja syrjäänvetäytyvä. Legoshi yrittää monin tavoin olla esimerkillinen ja onkin kasvissyöjiä kohtaan hyvin alistuva eikä hae konfliktia, vaikka voisikin helposti voittaa käytännössä kaikki riitatilanteet. Legoshilla on kuitenkin jatkuva pelko siitä, mitä tapahtuu, jos hän ei saa itseään hillittyä ja raatelee joskus luokkakumppaninsa. Asiaa ei auta, että osa hänen lihansyöjäluokkatovereista ei edes yritä vastaavaa hillintää.


Sarja ei kuitenkaan rakennu pelkän maailman varaan, vaan siinä on useita hitaasti aukeavia sivujuonia. Tyyliltään sarja on draamaa ja siinä ei ole jatkuvaa, selkeästi etenevää juonta, vaan tarina etenee pyrähdyksittäin ja kulkee välillä omia polkujaan. Se on kuitenkin selkeästi mietitty ja vaikka välillä tarinassa on kuivempia kausia, voi se yllättäen taas tempaista mukaansa hyvinkin rajusti.

Jos etsinnässä on aikuisempi ja vakava eläinsarja, on Beastars ehdottomasti tutustumisen arvoinen.

tiistai 8. lokakuuta 2019

Arvostelussa: Ginga Yondai / Ginga Kronikat


Ginga Yondai tai suomennettuna Ginga Kronikat, Ginga Saagat, Ginga Legendat jne. oli paljon odotettu uusi tietokirja. Kirja vaikutti aluksi erittäin lupaavalta: siinä oli tyylikäs, yksinkertainen kansikuva, kovat kannet ja siinä oli 400 sivua. Kuvaukset kertoivat sen sitovan yhteen kaikki ilmestyneet Ginga-tarinat.

Heti, kun kirja ilmestyi, alkoivat negatiiviset ja pettyneet arvostelut. Jo puhtaasti silmäilemällä GY:n materiaali oli pettymys: se sisälsi 50 sivua tekstiä ja loput mangasta oli GNG-, GDW-, GDR- ja Orion -mangojen lukuja. Lukuja tai kohtauksia ei oltu edes valittu mitenkään erityisesti, vaan suurimmasta osasta sarjoista oli ensimmäinen ja viimeinen luku. Lukujen mainostetaan olevan huippulaadukkaasti painettuja ja kyllähän ne sitä ovatkin, mutta luvuista ei voi erityisesti nauttia, koska kirja on itsessään vain hitusen perusmangaa isompi.

Orion mangan aloituskuva luvusta 100. joka on julkaistu vain Manga Gorakussa. Yksi julkaisun hienoimpia kuvia.
Alun värisivut olivat jotain, mitä olin itse odottanut oikeastaan eniten ja nekään eivät tarjonneet isoja yllätyksiä. Kirjassa ei ollut mukana ollenkaan uutta taidetta, vaan kaikki oli jo entuudestaan käytettyä. Osa oli tietysti Shounen Jumpissa ja Manga Gorakussa olleita värisivuja, joita ei ole lehdessä olleen julkaisun jälkeen nähty väreissä. Harmillisesti jopa kirjan kansikuva on nähty käytössä muualla: kannen kuva Orionista on Noah-mangan selkämyskuvana.

Mitäpä sitten tekstisivut sisältävät? Noin 40 sivua on hahmoesittelyitä ja loput ovat manga-lukujen välissä olevia juonitiivistelmiä tapahtuneista tarinoista. Juonitiivistelmät ovat nätin näköisiä ja kivasti kuvitettuja, mutta ne ovat vain juonitiivistelmiä. Hahmoesittelyt taas ovat aiheuttaneet närää. Niissä ei ensinnäkään ole ollenkaan mukana kuvia, infoa on vain muutaman rivin verran ja tiedoissa on virheitä. Jokaisen hahmon tiedoissa on listana koiran nimi, rotu, ensiesiintyminen, paluu tarinaan ja "poistuminen", joka voidaan kääntää myös kuolemaksi.

Jo koiran nimissä on hassuja asioita, sillä ne listataan ns. lempinimensä mukaan. Esimerkiksi Hakurou on Kitami no Hakurou (Kitamin Hakurou), Bemu on Satsuma no taishou Bemu (Satsuman johtaja Bemu) jne. Akatoran, Chuutoran ja Kurotoran nimiksi on merkitty Akatorage, Chuutorage ja Kurotorage, joilla ne esitellään ensimmäisen kerran, mutta joita ei käytetä enää myöhemmin. Ne ovat rotujen virallisia värisävyjä, mutta niitä ei ole aiemmin luokiteltu nimiksi: suomijulkaisussakin ne on käännetty hahmon ulkonäön kuvaukseksi.

Orionin juonen kertova tiivistelmä.
Rotu-kohta tarjoaa isoimpia pettymyksiä. Monien koirien rotu on merkitty tuntemattomaksi, vaikka koiran rotu on helposti tunnistettavissa (Great) tai vaikka sen rotu olisi kerrottu aiemmin (Sniper). Benizakura on merkitty sekarotuiseksi tosaksi ja vain muutama Venäjän sotakoirista on merkitty saksanpaimenkoiriksi ja suurin osa on tuntemattomia. Jos koira on puhtaasti sekarotuinen, on sen rotu merkitty tuntemattomaksi. Rotujen puuttuminen on todella harmi, koska sarja kertoo kuitenkin koirista. Lisäksi tämä aiheuttaa sen, että huomattavassa osassa hahmoesittelyitä lukee vain tuntematon pitkänä listana. Vaikka kirja yrittää paikkailla joitakin juoniaukkoja, se ei yritä korjata roduissa olevia virheitä: Kisaragi on merkitty huskyksi, mutta sen pojat on merkitty malamuuteiksi. Juoniaukko on jo mangassa, mutta sen olisi voinut korjata merkitsemällä jonkun koiran sekarotuiseksi huskyksi/malamuutiksi.

Poistuminen/kuoleminen kohta on erikoinen, sillä jos hahmoa ei kirjaimellisesti nähdä kuolevana ja sitten ruumiina, merkitään se tuntemattomaksi. Esimerkiksi Orion-mangassa lumivyöryssä kuolleet Izoun veljekset on merkitty "tuntemattomaksi", koska niiden kuolema asettuu kahteen eri pokkariin. Samoin Lecterin ja Thunderin kohtelo on "tuntematon".

Hahmojen esittelyissä on suurimmalta osin tiedot oikein, mutta outoja yllätyksiäkin tulee. Shionin ei sanota olevan Ginin sukua, vaan sanotaan, että Shion väittää/luulee olevansa sukua Ginille. Kurotora mainitaan Kain veljeksistä vanhimmaksi ja myös Akatoran sanotaan olevan veljeksistä vanhin.

Joitakin korjauksiakin kirja tekee: kirjassa korjataan, että kun Sunny sanoi olevansa Orionia puoli vuotta vanhempi, Sunny erehtyi. Kirjassa myös viitataan, että osa Kisaragin pojista olisi myös Hazukin & muiden pentuja. (Kisaragi on muutaman kerran viitannut pentuihin veljenpoikina.) Myös muutamia muita väärin nimettyjä hahmoja nostetaan esiin ja korjataan.

Kirjan ehkä mielenkiintoisin kohta on viittaus siihen, että kaikki Izoun veljet eivät ole Kisaragin pentuja. Pidän itse ajatuksesta, että Hazuki, Uzuki ja/tai Minazuki olisivat aikoinaan saaneet pentuja, mutta olisivat kuolleet niin aikaisessa vaiheessa, että Kisaragi olisi vain adoptoinut kaikki pennut. Olisi ihan loogista, että vaikka pennut olisivat serkuksia, niin ne kutsuisivat toisiaan veljiksi ja Kisaragiaan isäksi, jos tämä olisi ne kasvattanut yhdessä. Yukimura piti Saheijia oikeana isänään ja Kurotora kasvatti myös Chuutoran pentuja eli uudesta asiasta ei olisi kyse.

Hahmoesittelysivu.
Harmillisesti tätä ei käsitellä kirjassa kuin muutaman rivin verran eikä tiedon perusteella voi oikein virallisesti olettaa, että pennut olisivat jonkun muun kuin Kisaragin.

Manga-sarjojen tietokirjat valmistetaan usein niin, että varsinainen teosten tekijä ei ole mukana valmistusprosessissa, vaan tämä vain oikolukee teokset, antaa haastattelun tai vastaa sarjaan liittyviin kysymyksiin. Olettaisin itse, että esimerkiksi Meteor Ginissä olleet kysymykset, joissa viitailtiin erilaisiin juoniaukkoihin, olivat sellaisia, joihin Takahashi olisi itse tehnyt vastaukset. Tästä kirjasta tulee kuitenkin vahvasti sellainen olo, että Takahashi ei ole ollut kuin todella vähäisissä tekemisissä kirjan kanssa, jos minkäänlaisessa. Kirjassa ei ole haastattelua, kysymyksiä & vastauksia, uusia kuvia tai muuta vastaavaa, jotka tekivät Taisteluiden ajasta ja Meteor Ginistä oikeita Ginga-tietokirjoja.

Eniten tunne Takahashin poissaolosta vahvistuu kuitenkin tässä Kisaragin pentujen sekaannuksessa, koska se on isoimpia virheitä Ginga-saagassa kokonaisuutena. Takahashi olisi voinut antaa siihen helpon vastauksen, joka on jo kirjoissa: Kisaragin pentuja on virheellisesti sanottu malamuuteiksi tai Kisaragia on virheellisesti sanottu huskyksi tai pentujen emo oli malamuutti ja veljekset päättivät kutsua itseään malamuuteiksi. Tämä on kuitenkin asia, jota kukaan ulkopuolinen ei voi päättää ilman Takahashin lupaa, mutta jonka Takahashi voisi kuitenkin helposti korjata mieleisekseen.

Lopullisen lässähdyksen antaa kirjan lopussa oleva Ginin sukupuu, jossa on vain karhukoirien päälinjat: ei Rikin sisaruksia, Rikin muita pentuja, ei Ginin sisaruksia, ei Shionia ja jopa Joen pentu, Koushirou, on jätetty pois. Pisteeksi i:n päälle kuvat on valittu niin, että osalta hahmoista puuttuu suikaleita korvista, koska puhekuplat ovat peittäneet ne.

Kirjaa selatessa tuli jopa miettineeksi, että miksi tällainen kirja on edes tehty. Siinä on faneille vain muutama rivi uutta tietoa, ei uusia kuvia tai muuta vastaavaa. Se ei ole edes kiva luettava, koska tiedot ovat yhtenä pötkönä ja valitut manga-luvut muistuttavat toisiaan tosi paljon. Uusi lukija tuskin teokseen tarttuu, koska se on tietokirja ja hinnaltaan kuitenkin 3000 jeniä. Ja eipä lukemista tahdo aloittaa teoksella, jossa listataan hahmojen kuolemat ja kohtaukset, joissa ne astuvat mukaan tarinaan.

Jäin miettimään, onko kirja tehty kiireellä kokoon, jotta Ginga-tarinat saisivat uusia lukijoita Ginga Stage Playn kautta. Näytelmä on saanut Japanissa paljon huomiota ja lueskellessani Japanin Amazonin arvosteluita usea arvostelija mainitsee ostaneensa kirjan näytelmän katsottuaan ja tahdottuaan kokea nostalgiaa sarjan parissa. Voiko olla, että kirja on tavallaan vain mainos sarjoista? Jos näin on, olisi WEED Worldin tyylinen värikäs julistekirja toiminut paremmin.

Ginga Yondai oli monelta osin pettymys ja se tuntuu jopa hätäisesti yhteen kootulta. Lisäksi sitä mainostettiin ylitsevuotavilla kehuilla, mitkä tietysti nostivat odotukset korkealle. Kun osaa tekstejä ajattelee, ne eivät edes toteutuneet: kuvauksessa luvataan hahmokuvia, mutta niitähän ei ole tässä ollenkaan. Kokonaisuudessaan kirja ei tarjoa hirveästi: alun värisivut ja juliste olivat hienoimmat asiat, mutta muuten Ginga-saagaa käsittelevältä kirjalta olisi odottanut enemmän.