Ginga Densetsu Noah, tilannekatsaus: Aka-ari

Ginga Densetsu Noah -manga on nyt jatkunut jo viitisen osaa ja tarinan pääpahis astui todennäköisesti nyt esiin. Hieman pohdintaa ja ajatuksia. Kuvat ovat Ginga Soulin Twitter-tililtä. Suosittelen seuraamaan, jos ajankohtaiset jutut Gingasta kiinnostavat.

Heti alkuun on sanottava, että pidän tavasta, jolla Aka-arin johtaja tuotiin esiin. Siitä tehdyt varjokuvat tuovat vahvasti mieleen P4:n sekä vanhan susiosan, jossa ensimmäisiä susia nähdään vain varjoina. Mukana on myös jännitystä, koska ennen varsinaisen pahiksen kohtaamista on kohdattu useita sen alaisia.

Toisekseen: pahis on todella näyttävän näköinen ja vieläpä rotu, jota olen jo todella, todella pitkään toivonut Ginga-maailmaan - vieläpä pahiksena alunperinkin. Aka-arin johtaja on erittäin suurella todennäköisyydellä tiibetinmastiffi. Noah-mangassa on puhuttu paljon punaturkkisista koirista, joten erittäin todennäköisesti pahis on väriltään punainen.

Mastiffi on kooltaan valtava: monissa kuvissa se on isompi kuin Crow eli ensimmäisenä esiin astunut pahis, joka oli noin kolme kertaa esimerkiksi Kyoshiroa korkeampi.

Kuva: Twitter

Mastiffit ovat kuitenkin oikeastikin massiivisen kokoisia, joten koko ei varsinaisesti ole mitenkään liioiltetu. Takahashi on selkeästi myös valinnut mallikseen pitkälle jalostetun/ylijalostetun version tiibetinmastiffista.

Johtajassa pohdintaa ovat herättäneet sen silmät. Onko koira sokea, koska sen silmät ovat kaikissa kuvissa valkeat? Vai onko kyse vain jostain tehosteesta?

Itselleni pahiksen ilmestyminen oli monella tavalla positiivinen yllätys. Ensinnäkin, vihdoin tarinaan ilmestyi pahis. Noah'ssa on aiemmin ollut mukana pahiksia, mutta ne ovat olleet vain seuraajia. Ne ovat kaikki myös olleet aika pelkureita ja taisteluissa heittopusseja.

Toisekseen, on hienoa nähdä Gingassa eri rotuja. Tavallisia pystykorvia on ollut mukana jo kyllästymiseen asti ja olen monesti miettinyt, miksi Takahashi hyödyntää niin vähän koirarotujen luontaisia ominaisuuksia. Tiibetinmastiffista näkee heti, että sitä ei kovin helpolla kaadeta.

Kolmantena nyt voi odotella jo pahisten motiiveja ja syitä ilmestymiseen. Aka-ari tarkoittaa suomeksi punaista muurahaista, joten se voisi kai kuvata sitä, miten johtajakoirat ovat niin suuria, että muut näyttävät muurahaisilta niiden rinnalla. Mietin myös, että voiko Aka-arin johtaja pitää suurta kokoa tärkeänä ja nostaa lauman johtoon fyysisesti suuria koiria sen takia. Kaikki ylemmät johtajat ovat tähän menessä olleet fyysisesti peruskoiria isompia. En odota kovin suuria Aka-arin historialta, mutta toivottavasti sellaistakin tulee.

Neljäntenä seikkana: Noah on vihdoin mukana tarinassa. Pääpahis ilmestyi esiin Noahin reviirillä, joten hyvin pian pitäisi tapahtua kohtaamisia Noahin ja muiden Ouun sotureiden kanssa.

Muuten tarina on pysynyt aikalailla samoilla uomillaan kuin viimeksi: Orion jatkaa taistelua pahisryhmän kanssa, joka ahdistelee Reikaa. Weedin joukko etsii Orionia ja on kohdannut Aka-arin alamaisjoukkoja.

Jotain muuta: Lauma

Kirjoitin vuosia sitten arvostelun kirjasta Suden jäljet ja nyt aiheesta on ilmestynyt ilokseni uusi kirja:  Lauma: 1880-luvun lastensurmat ja susiviha Suomessa.

Nimensä mukaisesti kirjassa käsitellään 1880-luvulla Turun seudulla tapahtunutta tilannetta, jossa sudet tappoivat lapsia ja saattoivat napata näitä jopa pihapiiristä.

Lauma on teoksena hyvin laaja: Siihen on kerättä paljon faktatietoja kirkonkirjoista, lehtijutuista, tapporahojen maksamisesta ja kaikesta muusta vastaavasta. Tämän lisäksi Jouni Tikkanen on tehnyt tarkkoja arvioita siitä, montako laumaa Turun alueella on elänyt tuohon aikoihin ja on käyttänyt pohjana nykyisiä susista saatuja tietoja. Kirja kertoo lyhyesti tapahtumien ohessa 1800-luvun lopun ihmisten elämästä ja elinympäristöstä. Kuvaukset tapahtuvat kuitenkin eniten suden näkökulmasta.

Kirja on kirjoitettu neutraalisti ja puolia valitsematta: sudet ovat vain eläimiä, jotka toimivat vaistojensa varassa ja oppivat uusia asioita. Ihmisten roolia ei kaunistella tai kauhistella, vaan siitä kerrotaan neutraalisti: kun susista ryhdyttiin lupaamaan tapporahaa, olivat syyt tärkeysjärjestyksessä: karjalle aiheutuneet vahingot, riistalle aiheutuneet vahingot ja vasta kolmantena lasten tappaminen.

Lasten, erityisesti köyhien torppariperheiden, arvo ei ollut kummoinen ja se näkyykin monella tapaa. Kun susia ryhdytään metsästämään käyttäen tuhansien miesten ajoryhmiä, ei ajoryhmillä ole työssään mitään motivaatiota, vaan ajomiehet kulkevat teitä pitkin ja jäävät yöpymään majataloihin. Kun paikalle lopulta saadaan ammattimetsästäjä, tämä väittää, että tappojen takana on ilves, saa ilveksen tapporahan nostettua ja tappaa sitten useita kymmeniä ilveksiä, mutta ei ainuttakaan sutta. Paikalliset metsästäjät taas "munittavat" susia eli etsivät kesäisin niiden pesät, tappavat pennut ja nostavat niistä tapporahan ja jättävät parin eloon hakeakseen taas pennut seuraavana vuonna.

Laumassa susien munittamista pidetään yhtenä syynä, miksi sudet alkoivat hyökätä lasten kimppuun: susi tarvitsee metsästäessään laumaa, jotta se saa ajettua riistan liikkeelle ja iskettyä sitten sen kimppuun. Kun susia oli vain muutama, eivät ne voineet käyttää tätä metsästystapaa, vaan joutuivat etsimään pienempää riistaa.

Toisena merkittävänä syynä on se, että hirvet ja moni muu isompi riista oli tuohon aikaan tapettu lähes sukupuuttoon Suomessa. Hirven jälkien näkeminen oli tuolloin lehtijutun arvoinen asia eli metsissä ei ollut susille ruokaa. Sudet oppivat nopeasti nappaamaan karjaa pihasta ja kun sitä oli vähän, olivat vuorossa lapset.

Kirja on kirjoitettu hyvin sujuvasti ja helppolukuisesti. Se ei retostele tai eikä ota puolta, vaan kertoo tilanteesta faktoina. Ehdottomasti lukemisen arvoinen.